Janne Kivivuori tarkastelee kirjassaan, kuinka kansaa on haluttu suojata tiedon ja tieteen vaikutuksilta antiikin ajoista nykypäivään asti. Jotkut ovat suositelleet ”hurskaiden petosten” käyttöä sosiaalisen järjestyksen takaamiseksi, toiset taas katsoneet, että tiedon salaaminen kansalta riittää.

Tarkoituksenmukaisten sepitteiden ja myyttien avulla on edistetty monenlaisia pyrkimyksiä. ”Hyödyllisen myytin” idea on valjastettu totalitaaristen liikkeiden palvelukseen, mutta sitä on käytetty myös yksilöiden terveyden, rauhan, tasa-arvon ja muiden hyvien asioiden ajamiseen.

Tietoa ja tieteellisiä kysymyksenasetteluja on vastustettu paheksumalla niiden oletettuja moraalisia seurauksia. Tieteen on väitetty ”tuhoavan persoonan”, television luontodokumenttien välittävän liian väkivaltaista kuvaa luonnosta, sosiobiologian on sanottu tekevän ihmisistä sosiaalisia hirviöitä ja evoluutiopsykologian on arveltu houkuttelevan ihmisiä moraalittomuuksiin.

Viime aikoina luonnontieteellinen ihmistutkimus on edennyt perinteisten kulttuurieliittien vanhalle asiantuntemusalueelle, mikä on johtanut moralistisiin tieteenvastaisiin reaktioihin. Sosiologi, dosentti Janne Kivivuori tarkastelee näitä reaktioita osana aatteellista perinnettä, jonka taustalla on sosiaalisten ryhmien taistelu kulttuurisesta vallasta. Kivivuori päättää kirjansa pohtimalla, voiko sinänsä tärkeä ja välttämätön moraalinen valppaus mennä liiallisuuksiin ja muodostua esteeksi tiedon ja ajattelun kehitykselle.